Etusivu

Kokoonpano

ELO

Kuvat

Videot ja live-
ääninäytteet

Keikat

Uutiset

Vieraskirja

Tarinoita

Yhteystiedot

Livin' Sini (Livin' Thing) 5.12. 2012

Syyskuun 20. päivänä saan viestin Halosen Kaitsulta, vanhalta bändikaveriltani. Kiinnostaisiko mahdollisesti rockaria konsertti marraskuussa? Rokkariksi tituleeraa, heheh, onpas hassua ja kieltämättä vähän muikeaakin. (näin jälkeenpäin: tiedättehän chattikielen: kaikki kirjoitetaan pienellä ja nopeasti...). Electric Light Orchestran musiikista olisi kuulemma kyse.

Koska olen aina ollut äärimmäisen helposti innostuvaa sorttia ja yritän näin vanhemmiten asettaa itselleni edes jonkinmoisia suitsia suuhun tuntien jo ajankäytönkin rajallisuuden, vastaan hiukan epäröiden: en tiedä...öh ja äh. Ja jo marraskuussa? Apua. Kertoilen, ettei minulla ole juuri minkäänlaista kontaktipintaa koko bändiin ja muistan äkkiseltään kyseiseltä yhtyeeltä vain pari biisiä: Telephone Linen ja Can´t Get It Out Of My Headin. Olen syntynyt vuonna -70 ja olen toki aina tiedostanut ELOn olemassaolon, mutta en yhtään sen kummemmin ole perillä kyseisestä bändistä. Pyydän saada palata huomenna asiaan. (Ja toisaalta: pitäisihän minun jo itseni tuntea. Alitajunnastani ensitöikseen purkautuva epäilevä ei on varsin usein loppupeleissä ehdottoman riehakas jees.)

Vielä samana iltanakuuntelen muutaman ELO:n biisin. Jestas, kylläpä on mielenkiintoisia biisejä, eihän näistä kaikista ota edes selkoa...Mainittakoon tässä yhteydessä, että minulla on tapana heittää ilmaan toiveita, joiden toteutuminen usein kestää niin julmetun kauan, että kärsivällisyyteni ei meinaa millään riittää odottamaan niiden toteutumista. Eräänä syyskuisena päivänä autoa ajellessani olin juuri oikein aktiivisesti toivoskellut saavani työskennellä ison bändin kanssa, kun kaksi muuta musiikkiprojektiani ovat tällä hetkellä lähinnä trio-kokoonpanoja. Ja kas, tässäpä jäseniä olisikin siis peräti kymmenen. Ihan mieletöntä! Aamulla, musiikin muhittua yön yli mieleni mainingeissa, fiilis on ihmeen selkeä: tähän junaan minun täytyy hypätä.

Päätöksen tehtyäni noudan pikimmmiten Kaitsulta edellisen vuoden konserttitaltioinnin ja minulle valkenee vihdoin, että koko bändin nimi on Rockaria, joka on siis samalla myös yksi ELOn biiseistä. Kotiin päästyäni laitan heti dvd:n pyörimään. Onpas taitava porukka! Naislaulaja Mirka Misukka (wow, what a name - tällä naisellahan on taiteilijanimi jo syntymälahjanaan!) on jättäytynyt pois projektista ja minun olisi tarkoitus astua hänen saappaisiinsa. Kuuntelen dvd:n vain kerran ja senkin suht ylimalkaisesti, jotta en yrittäisi plagioida liikaa. Eikä se tietenkään olisi tarkoituskaan. Katson myös haastatteluosion ja koitan painaa mieleeni bändin jäsenten nimiä. Kari Kuivalaisen nyt muistan tietenkin...noh, enköhän kaikkien muidenkin nimet vielä matkan varrella opi.

Eläköön Youtube ja Google! Näiden kahden avulla saan kaksikymmentä alkuperäistä ELO-biisiä kuunneltavakseni alta aikayksikön ja printattua itselleni kaikkien sanat. Kuuntelen yleensä todella vähän musiikkia kotona ollessani, ellei ole kyse töistä. Nyt klikkailen usein iltaisin kyseisiä biisejä auki ja laulan täysillä mukana. 8- ja 11-vuotiaat poikani rupeavat vaivihkaa arjen tiimellyksessä hyräilemään ainakin Living Thingiäja Mr. Blue Skyta. Laulut, joita voi hyvällä syyllä kutsua monelta osin teoksiksi, kietovat minut vähitellen väistämättä syleilyynsä.

Mirka laulaa konserttitaltioinnissa kolme soolobiisiä ja oletan, että osakseni lankeavat ne samaiset, jotka koitankin ottaa ensitöikseni haltuun. Muissa biiseissä laulaisin kuoro-osuuksia eli stemmoja, joista minulla ei siis ole vielä hajuakaan. Ne kaikki lukuisat yksityiskohdat, mitä stemmalaulamiseen sisältyy, pitää muiden laulajien kanssa keskenään tarkoin sopia. Keskityn edes tunnistamaan nämä kaksikymmentä kappaletta ja vähä vähältä kirimään kiinni muuta porukkaa. Huomaan odottavani malttamattomana ensimmäisiä treenejä!

Lokakuun 3. päivä suunnistan treenikämpälle Tapanilaan, tapani mukaan liian aikaisin. Tapaan ensimmäistä kertaa bändin jäsenet, jotka sulloutuvat yksi-, kaksi- ja kolmitellen pienehköön huoneeseen. Moimoi ja hei vaan, Heinilän Sini terve, kivaa olla täällä! Alkaakin varsinainen hässäkkä. Kaikki pystyttävät kamojaan, vetävät piuhoja, kumartelevat, pyllistelevät, törmäilevät ja kertovat samalla toisilleen pikaisesti kuulumisiaan. Seisoskelen hieman hämilläni puoliksi käytävällä ja koitan olla olematta ainakaan tiellä. Ryhmässä tuntuu vallitsevan saumattoman solidaarinen ja lämmin henki, sen vaistoaa heti. Ja heeeii, täällähän on siis joku muukin ensikertalainen! Totti, the keyboard man. Samassa veneessä kellumme siis. Ja eikun kahlaamaan biisejä läpi. Koitan parhaani mukaan uiskennella mukana.

Olemme kuin sen ikiaikaisen taskupelin ruutuja, jossa yhtä ruutua siirretään ja siitä johtuen kaikkia muitakin, jotta lopulta saadaan kokonaiskuva valmiiksi. Tila on niin ahdas, että kun kitaristi siirtyy, muidenkin täytyy hiukan. Naurattaa, on kuuma. Avataan ikkunaa, ovea. Yritetään muistaa hengittää myös sisään ja juoda lotkotetaan ainakin vettä. Ja ennenkaikkea: paahdetaan kaikki biisit läpi sellaisella pieteetillä, että oksat pois. Tämähän on ihan käsittämättömän hienoa jo nyt heti, ensimmäisellä kerralla! Oikea sello on mahdottoman upea ja koko bändi toimii yhteen loistavasti. Olen biiseistä vielä aika pihalla, mutta kauhon kaikesta huolimatta menemään virran mukana. Sen olen jo tajunnut, että nämä ovat elämää suurempia sävellyksiä. Nytpä valkenee sekin kertaheitolla, että nämä minulle toistaiseksi tuntemattomat tyypit, joiden kanssa olen bunkkeroitunut onnettoman kokoiseen huoneeseen, ovat täysin intohimoisesti sisällä tässä musiikissa. Minäkin olen, haluan olla. Treenien jälkeen saan lämpimän ja hyväksyvän vastaanoton; olen nyt osa ryhmää ja vakuutan haluavani todella oppia nämä kaikki niin hyvin kuin suinkin. ELO:n tiellä!

Harjoittelu jakaantuu tästedes osaltani stemma- ja bänditreeneihin. Basisti-Arin luona saamme harjoitella yksityiskohtaisesti kuhunkin lauluun liittyvät stemmat. Isäntäväki on ihanan vieraanvaraista: onhan meillä kaikki hyvin?Otatteko kahvia? Solistille tarjoillaan jopa merkkipäivänsä kunniaksi syntymäpäivämalja, jonka hän sitten kaikessa hyvyydessään jakaa meidän kolmen kesken. Ah. Kotoisaa!

Vaan tästäpä kehkeytyykin varsinainen työmaa! Kitaristi Pekka, Kari (joo-o, Kuivis, mutta kutsun häntä itsepintaisesti Kariksi) ja minä istumme kolmen kesken noin kerran viikossa alas ja todella puramme jokaikisen biisin auki, osiinsa. Sen nämä miehet ovat toki tehneet ennenkin, mutta nyt minun mukaantuloni myötä se joudutaan tekemään uudelleen. Entiset sovitukset eivät välttämättä olekaan enää voimassa uuden yhteisen laulusaundimme myötä ja hiomme välillä lähes loputtomanoloisesti yksityiskohtia, jotka milloin ketäkin meistä kolmesta askarruttavat. Alkuperäisissä laulusovituksissaan ELO on käyttänyt paljon ns. päälleäänitystekniikkaa, jolloin saadaan paljon äänikertoja sinne, missä niitä tarvitaan. Livenä asia on kimurantimpi, koskapa ääntemme määrät ovat rajalliset. Kolmen laulajan voimin yritämme kuitenkin päästä mahdollisimman lähelle sitä äänimaailmaa, jonka Jeff Lynne, tuotantonsa etunenässä, on kaikessa neroudessaan levyille luonut. Arvostukseni näitä kahta kanssatoveriani - kuten toki koko muutakin bändiä - kohtaan on mitä suurin. Pekalla on uskomaton kyky laulaa luontevasti myös todella korkealta, mikä onkin monin paikoin ominainen piirre ELOn laulusaundeissa. Karin laulu on käsittämättömän vahvaa ja suoraan sieluunkäyvää. Heidän kanssaan saan vapaasti möyriä ja kaivaa lukemattomien yksittäisten ja lopulta keskenään hienossa harmoniassa soivien stemmojen hiekkalaatikolla. Kaikilla on yhteinen päämäärä: tämä tehdään kunnolla. Vihdoin viimeisellä viikolla - konserttiviikolla - loksautamme lopulliset päätökset kohdalleen. Enää ei muuteta mitään, näillä mennään!

Parin kuukauden tiivis rupeama huipentuu konsertin aattona pidettäviin koko bändin kenraaliharjoituksiin. Läpi menee kunnialla, esitysjärjestyksessä. Syyskuussa alkaneen ELOn korjuu! Huomenna pääsemme kaikki kellumaan ja nauttimaan yleisön kanssa varsin intensiivisen työmme hedelmistä. Kahdessa tunnin mittaisessa setissä on muutama kohta, jolloin tunnen sulavani kiinni musiikkiin enkä enää koskaan tahtoisi tulla sieltä pois. Wild West Hero, Sweet Is The Night, jo mainitsemani Can´t Get It Out Of My Head ja Mr. Blue Sky...ja moni muu kohta ja hetki, joita en millään pysty erittelemään. Eikä kai tarvitsekaan.

23.11. klo 21.30. Tightropen intro. Silloin hymyilyttää väkisinkin, kun on onnellinen. Varsinkin kun tietää, ettei matka lopu tähän, vaan jatkuu. Ja nyt: annetaan palaa, täysillä! Hey Jeff, we salute you, here in Finland!!

 

Espoossa 5.12. 2012
Sini Heinilä